Au revoir le lycée français

Bonjour! Lupasin kirjottaa vielä yhden postauksen siitä Eurotourista, mutta teen sen myöhemmin kun löytyy aikaa. Nyt on vaan pakko avautua tästä viimesestä viikosta ja oikeestaan koko kouluvuodesta, kun en siitä ikinä oikein kirjottanu kunnolla. Eilen oli viimeinen päivä koko ranskalaisessa lycéessä, ja tää tunne on niin outo etten kestä!!

Aamulla saavuin normaalisti kouluun ja törmäsin pariin banaaniin, Benjaminiin ja Alexiin ja niiden kavereihin ketä en niin hyvin tunne. Kaikki lukion kolmosluokalla olevat oli eilen juhlafiiliksissä, niillä kun koulu loppuu muutaman päivän sisällä oleviin ylioppilaskirjotuksiin, ja eilen oli viimenen normaali koulupäivä. Sellasia päiviä kun eilinen ois voinu olla mielellään useemminkin, yleensä kaikki oli niin totisia niin ruokalassa kun tunneilla, mutta eilen kaikki laulo ja tanssi ja musiikki soi. Mutta niin oli kyllä syytäkin :D Au revoir le lycée français!!

Mutta noniin. Tähän blogiin kirjotan aina vaan ne hyvät asiat, mitkä haluun itekin muistaa tän vuoden jälkeen. Rotary on niin hyvä järjestö, ja kaikki matkat ja hetket, host-perheet, kielen oppiminen ja sellaset ikimuistoset päivät on tehny tästä vuodesta niin hienon, etten kadu kyllä yhtään että tähän seikkailuun lähin. Mutta tässä Ranskan vaihdossa on sellanen toinen puoli, mikä ei vaan lämmenny muhun koko yhdeksän kuukauden aikana, ja se on nimenomaan tää koulu.

Mua jotenkin ahdistaa ajatus, että joka päivä sinne menin istuun tunneille, jossa aina tunsi itsensä ulkopuoliseks ja turhautu kun ei voinut osallistua samalla tavalla kun muut. Se tuntu ajanhukalta, kun samalla ajalla olis voinut tehdä jotain hauskaa ja oppia paremmin, kun istumalla englannin kirjallisuuden tunnilla katsomassa jotain vampyyrivideoita (:D) ärsyttävän madamen katseen alla. Mutta vaihtarin velvollisuus on mennä kouluun, joten kyllä me sinne sitten mentiin, kunnialla loppuun asti.

Premier ESLD, viimenen historian tunti!

Se riippuu ihan tosi paljon alueesta, missä päin Ranskaa on, ja koulusta ja oppilaista. Mutta ainakin henkilökohtasesti, meidän koulussa vaihtareita ei otettu kovin hyvin vastaan ja tuntu että ketään ei edes kiinnostanut oltiinko me siellä vai ei. Oikeestaan tajusin jo ekana päivänä, että tää on totaalinen katastrofi koko ranskalainen koulu (:D) ja ajattelin, että mihin mä oon oikein joutunut.

Oikeestaan koko tää vaihto oli totaalinen vastakohta siihen mitä mä aina vaihtovuodelta ajattelin. Ajattelin elämää palmujen alla, kuumassa ilmastossa, missä ihmiset hymyilee ja elämä on rentoo. Ranskan laitoin maalistaan kielen perusteella, ja siinäkin ajattelin, että Etelä-Ranskaan mä oon matkalla jos sinne lähden. Mutta kohtalo näyttikin toisin, ja yhtäkkiä olinkin Bretagnen alueella pohjoisemmassa Ranskassa, jossa satoi joka päivä koko talven, ja taivas on harmaa. Ihmiset on ihan tosi sulkeutuneita uusille ihmisille ja kaikki hengaa omissa porukoissaan. Ja kavereita oli oikeesti varmaan vaikeempi tehdä kun Suomessa olevien vaihtareiden, vaikka suomalainenkin kulttuuri on vaikeesti lähestyttävä ulkomaalaisille. Ulkomaalaisena ei tosiaankaan ollut helppoo ranskalaisessa koulussa, mikä on ihan tosi stressaava oppilaille. Ylioppilaskokeet on henki ja elämä. Jos ei niistä suoriudu, joutuu uusiin koko vuoden, mitä nyt kukaan ei halua. Oppilaiden täytyy olla hyviä kaikessa koska ylioppilaskokeet tehdään kaikista aineista, ja jo kakkosluokalla alotetaan tieteen ja ranskan ylioppilaskokeet. Siks juuri, kaikki vaan opiskeli (paitsi laiskat vaihtarit) ja pitkien koulupäivien jälkeen kaikki palas kotiin. Suomessa tuntuu, että harrastukset koulun ohella on melkein yhtä tärkeitä kun koulu, mutta Ranskassa niitä tehdään paljon vähemmän ja kouluun keskitytään ihan täysillä. Siks vaihtareille Ranska ei ehkä oo mikään menevin maa :D, ja just siks, mulle jäi kyllä tästä vuodesta paljon enemmän ulkomaalaisia ystäviä, kun ranskalaisia. Se on aika hassua, kun Ranskassa tän vuoteni kuitenkin vietin, mutta ei sille nyt voi vaan mitään.

Vaihtovuoden aikana luulis, että stressinsietokyky kasvais, mutta mulla kävi kyllä toiste päin. Joskus vietin iltoja miettien että miksei kukaan oo avoin tai tuu jutteleen, ärsyttää aina itse olla se joka rupee selittään ja kyseleen, ja ei tiedä tuleeko sieltä ystävällinen vai epäystävällinen vastaus. Mutta ei kaikki ranskalaiset oo ylimielisiä tai ärsyttäviä, niinkun joskus sanotaan. Tän vuoden aikana oon tavannut kyllä tosi moneen otteeseen symppiksiakin ihmisiä, mutta yleisesti ottaen kyllä ranskalaiset aikuiset on paljon rennompia kun nuoret :D Mun näkökulmasta!

Tässä ihan tosi mukava ranskatyttö Widad, kenen kanssa sportattiin aina yhessä kuntosalilla talvella.
Koulussa ei törmätty melkein koskaan, mutta viimesenä päivänä nähtiin pitkästä aikaa.
Tässä siis yks esimerkki symppiksistä ranskalaisista!

Jep jep. Nyt on siis vähän alle kuukausi aikaa nauttia elämästä Ranskassa ja toteuttaa vaan sitä elämää mitä haluaa! No more school, mutta kokemus oli sekin elämässä. Ens vuonna rakastan Suomen lukioo ja koulujärjestelmää, ja ehkä just se oli tän vuoden tarkotus. Vaihtovuosi on joskus ihan totaalisen erilaista mitä kuvittelee, mutta se siinä on just parasta, se opettaa. Mua vaihtovuosi on kasvattanut ihan hirveesti, ja täältä tuun kyllä kotiin eri ihmisenä. Palmujen sijasta mulla oli täällä enemmänkin linnoja, ja opin arvostaan erilaisia asioita. Ja kommunikoimaan ranskaks, sitä mä halusinkin. Joskus on ollut stressaavia hetkiä, mutta samaan aikaan, tän vuoden aikana oon kuitenkin elänyt elämäni parhaat hetket ja joskus sydän sykkii kolme kertaa nopeemmin kun normaalisti, kun adrealiini vaan virtaa. Koulu mua inhotti loppuun asti, mutta nyt se on eletty. Onneks host-perheiden kanssa kävi niin hyvä tuuri, ja varsinkin täällä kolmannessa en vaan oo muuta kun onnellinen. Ranska ei oo edes kaukana, joten takasin mä oon kyllä palaamassa, heti kun hyvä hetki tulee.

https://www.youtube.com/watch?v=Pfzmshismi4

Tekipäs hyvää avautua, hahaha. Tässä vielä loppuun linkki lemppari ranskislaulajalta, jonka konserttiin päästiin tän viikon keskiviikkona! Vielä aamulla luulin että konsertti menee mun osalta ohi, koska kuume iski päälle, mutta kyllä me sinne lopulta päästiin, onneks. Nyt on loppukesälle vielä tiedossa matkustamista muun muassa uudelleen Bretagneen, Pariisiin, Vannesiin, Nantesiin, häihin Fougèreen ja piankos sitä ollaan jo Suomessa. Ranskaa ja patonkia tulee ikävä, mutta on se mun suomeuskin vielä jossain tallella. Pian nähdään kaverit, hyvää viikonloppua. Ikävöin teitä <3

Gros bisous,

Johanna

Va voir ailleurs

Coucou! Hyvää kesäkuuta ja LOMAA kaikille niille joilla se pääsi jo alkuunsa, sekä hurraa onnellisille ylioppilaille ja valmistuneille kanssa! Mulla on vielä viimenen kouluviikko rutistettavana, ja se on menoo. Aika kulkee niinkun joka blogipäivityksessä toitotan, ja itseasiassa koko vaihtovuotta on jäljellä enää kun vaan pienen pieni puhallus, viis hassua viikkoo.

Musta tuntuu että tästä päivityksestä jää viimenen, koska oikeesti tää kirjottaminen aiheuttaa mulle harmaita hiuksia ja niitä en enää tässä loppuvaiheessa kaipaa! Paljon on tapahtunut viimeaikoina, joten ehkä on parempi että laitan asioita kuvina ja lisään kuvatekstejä. Kuvat kun kertoo enemmän kun tuhat sanaa.

Yks lauantaipäivä huhtikuun lopulla otin siis jälleen kerran (oiskohan viides vai kuudes kerta?) aamubussin Nantesiin, rakkauskaupunkiin! Siellä odotteli taas Suomisisko Nelli asemalla ja päivä lähti alkuunsa argentiinalaisen Felipen ja Nellin kanssa. Myöhemmin seuraan liitty uusi tuttavuus australialainen Thayla (toinen vasemmalta) ja equatorilainen ihana Nicole (keskellä), jonka kunniaks oikeestaan koko päivä vähän järjestettiinkin. Nicolella equatorialainen koulu pukkas päälle, joten lähtöpäivä Ranskasta kotiin oli jo vappupäivänä 1. toukokuuta. Niimpä me päätettiin viettää mukava päivä Nantesin kaupungissa hyvästeiks sillä porukalla ketä paikalle pääsi. Muistoista jäi kyllä jälleen hyviä, voi jestas mitä tää Nantes tuo aina tullessaan! Menkää kaikki sinne, jos mahdollisuus tulee elämässä. Lentoja lähtee Suomestakin Nantesiin!

Tän Nantes-päivän jälkeen alkoi kahden viikon pääsiäislomat ja odotettu 12 päivän EUROTOUR, josta voisin kyllä tehdä vielä erikseen viimesen postauksen tän jälkeen ja esitellä kaikki kaupungit kuvina erikseen, että selkenee vähän enemmän tää tekstivyöräys.

Siitä siis kolmanteen, kaks viikkoo hurahti missä lie Euroopan sydämessä, ja yhden päivän palautumisella oli pakko raahautua taas kouluun normaaliin elämään. Sillä viikolla ei nyt mitään ihmeellistä tapahtunut paitsi sunnuntainen orkesterin konsertti mistä mulla ei nyt kuvia ole. Muuten arki pyöri omaa elämäänsä ja host-perhekin palautu Amerikan matkastaan ja aikaeroväsymyksestään.

Tässä siis kolmannen kerran suomiluomukseni makaronilaatikko! Hahha, en tiedä onnistuinko tällä kertaa niin hyvin, mutta ainakin se hyvin uppos perheelle. Ja pannari jälkkärinä on ihan kaikkien suosikkia, kokeilkaa tehdä sitä ulkomaalaisille, ne tykkää varmasti!

Siskokolmikko takapihalla joskus aikaa sitten, ihan vaan näyttääkseni että yritän edes jotenkin vältellä näitä vaihtarikiloja joita kyllä siltikin tulee... Mutta kerran sitä eletään tän jälkkäritaivaan keskellä, heh.

Tästä seuraava viikko, toinen kouluviikko, oli kyllä sellanen vuoristoradan pyörräys ettei rajaa. Tää vaihtovuosi on kyllä oikeesti yks tornado tai vuoristorata tai miten sitä vois kuvailla... Nyt siis haluan korostaa, että normaalisti vaihtarivuoden tarkotus on elää vuosi ulkomailla paikallisessa perheessä ja elää niin kulttuurin mukaisesti kuin mahdollista, vaikka usein sitä luullaan että vaihtovuosi on pelkkää matkustamista ja hauskanpitoo. Vaikka sitäkin se tietysti joskus on ja vaihtarit on erilaisia kuin paikalliset nuoret koulussa, mutta joka tapauksessa. Joskus tulee hetkiä, että vaan stressaa, ahdistaa ja itkettää. En tiedä tuleeko niitä kaikille, mutta mulle niitä on ainakin tullut. Tässä perheessä on enemmän kun parempi elää, mutta esimerkiks tolla viikolla en tiedä mikä vaivas. Tunteet vaan vetää joskus mylläkää ja ainakin henkilökohtasesti vaihtarivuosi on kyllä paljon pahempaa kun murrosikä, tän vuoristoratavertauksen mukaan :D

Oon menettänyt totaalisesti stressinsietokykyni tän vaihtovuoden aikana, ainakin tää DELF-koe sen nyt todisti ihan lopullisesti. Valvoin ton takia melkein yhden yön, ihan vaan koska stressasin??? Rakkaan itävaltailaissiskon kanssa tuli tehtyä joskus ilmottautuminen tähän ranskan kokeeseen, mistä voi läpi päästessään saada diplomin mikä auttaa työnhakuun ym ja muutenkin on kiva saada muistoks tästä vuodesta. Oikeestaan me ei valmistauduttu kokeeseen oikein mitenkään (paitsi edellispäivän host-äidin kertauskurssilla, haha) koska taso oli B1 eli helpompi kun B2, johon meksikolainen Ruben luki kun hullu ja stressas varmaan puoli elämäänsä. Kokeessa oli kuuntelu, luetun ymmärtäminen, kirjotusosio ja suullinen osuus, eli koe oli vähän kun harjotus ylioppilaskoe. Ihan hyvin me kai sitten siitä selviydyttiin ja ainakin tykkäsin suullisen osuuden mammoista keiden kanssa se tehtiin! Tulokset tulee myöhemmin mutta tärkein asia oli että saatiin se tehtyä. Ja ehkä myöhemmin Suomessa enemmän ranskanopiskelun jälkeen voin suorittaa B2-kokeen, jolla voi hakea ulkomaille opiskeleen.

Kokeen jälkeisenä viikonloppuna elin maailman surkeimmat festivaalit Lavalissa perjantaiyönä, hahaha, ja lauantaina alkoi sitten viimeinen viikonloppu oman rakkaan districtin kanssa. Näitä ihmisiä tulee kyllä ihan mieletön ikävä, ja tää vuosi ilman näiden ihmisten läsnäoloo olis ollut jotain ihan totaalisen muuta. Viikonloppu järjestettiin Bretagnessa Guerlédanissa luonnon keskellä, jossa tuli muun muassa kastettua talviturkki toukokuisessa järvessä. Välillä Ranska näyttää vähän Suomeltakin, tää maa ihan erikoinen.

Yleensä vaihtariviikonlopussa ei olla tehty näin paljon "aktiviteetteja" niinkun tällä kerralla. Ekana päivänä upottiin kanoottiemme kanssa järveen joka ei tosin haitannu koska oltiin jo valmiiks märkiä sateen alla (Bretagnessa ei oo varmaan yhtäkään päivää ilman sadetta) ja toisena päivänä harrastettiin kiipeilyä kallioilla ja otettiin väriä kasvoille auringosta. Viikonloppu oli siitä kiva ja menevä, ja oppaat oli ihan tosi hauskoja!

Oikeesti ajattelis että viimenen toukokuinen viikonloppu olis jo lämmin, niinkun siellä Suomessa (+30?!) mutta ainakin meidän kanoottinen iltapäivä oli ihan kylmä ja Bretagnessa jäätyy oli sitten kesä tai talvi. Hahah noh, kylmä kasvattaa jos näin voi sanoo ja lämmin suihku teki hyvää sen jälkeen. Vive la vie!

Ensimmäisenä päivänä tehtiin "goûter international", kansainvälinen välipala. Kaikki leipo tai valmisti jotain omista maistaan, mä en pullien epäonnistumisen pelkoisena tyytynyt leipoon kun vaan helpon pannukakun, vaihteeks :D
Kuvassa ihana Taiwan-tyttö Peggy salaattinsa kanssa.

Bolivialainen Belen ja meksikolainen Mercedes ennen illallista

Latinot Meksikosta, Argentiinasta, Perusta ja Venezuelasta + Amerikkatyttö Meg.
Je vous aime trop fort, rakastan teitä niin paljon <3

Viikonloppu hurahti nopeesti, ja alunperin olin kovasti valmistautunut itkeen sydämeni taas pihalle hyvästeistä sunnuntaina. Yllätyksenä kuitenkaan oikeestaan monikaan ei turhia kyynelehtinyt, kesällä meillä on kuitenkin aikaa nähdä. Mäkin vaan sanoin hyvästit hymyillen ja lähdin autoon kotimatkalle kahden Outboundin (=elokuussa maailmalle lähtevät ranskalaisvaihtarit) kanssa. Kotona odotti äitienpäivää juhlivat isovanhemmat ja iltapäivä kulu kotosalla ihan normaalisti, kunnes illalla yhtäkkiä tajusin että hitsi, tällästä elämää ei tuu enää ikinä elettyä. Rotaryviikonloppu oli nyt viimenen kaikista, ja se on täysin mahdottomuus saada enää kaikki yhteen, kaikki meidän international perheestä, jonka kanssa koko vuosi alotettiinkin. Näiden ihmisten kanssa oon elänyt elämäni parhaat hetket, ja vasta sunnuntai-iltana mä sen tajusin. Itku tuli sitten viivästyksellä, mutta tuli kuitenkin. Kesällä tuun matkustaan joidenkin luona ja näkeen ihmisiä, mutta en kaikkien luona. Tän vuoden jälkeen kuitenkin kaikki estot, ujoudet ja ennakkoluulot on kadonneet niin kauas pois, että olisin valmis ottaan lentokoneen ihan mihin päin maailmaa tahansa ja toivon, että joitakin näistä ihmisistä pääsisiin tapaan niiden kotimaihinkin.

Sunnuntaina liittyi siis seuraan Outboundit, pian maailmalle suuntaavat ranskalaisnuoret Bretagnesta, joille me saatiin ylpeinä pukea siniset bleizerit vuorotellen päälle. Tuolla tapasinkin yhden ihan tosi mukavan ranskalaispojan Valetinin, joka ilmoitti elokuussa suuntaavansa vuodeksi Saloon, Etelä-Suomeen! Loistoo! Se pelästy suomen kieltä jo valmiiks, mutta muuten vaikutti olevansa ihan innokkaana lähteen pohjoiseen, vaikkei Suomi eka maavaihtoehto ihan ollutkaan.
Bienvenue en Finlande Valentin = Tervetuloa Suomeen!

Tunnevyöryssä lähetinkin sähköpostia oman kaupungin Rotarien nuorisovastaavalle Suomeen, ihan vaan kiitokseks tästä kaikesta. Tää vuosi on kasvattanut niin hirveesti, ja varsinkin tästä loppuajasta aika on kulunut niin nopeesti, ettei koti-ikävää kerkee enää tapahtuun. Musta tuntuu, että ens vuonna tuun katsoon asioita ihan eri silmillä, ja muutenkin tää vuosi on vaan tehnyt niin hyvää. Ei sitä pysty selittään. Jos joku lukeva kokee, että vaihtarivuosi vois olla oma juttu, lähtekää oikeesti suoraan vaan seikkailuun ja kauas. Ranska on hieno maa, mutta Eurooppa on kuitenkin aina Eurooppa, vaikka mielettömän kaunis sekin on. Mutta vuodessa kerkee tapahtuun yhtä ja toista, ihmeitä ja tosiasioita, ja kulttuuriin pystyy mukautuun, oli se sitten Intia tai Islanti. Tää on ainakin mun näkökulma, ja lukion jälkeen oon kyllä ihan totaalisen valmis hyppään ihan mihin vaan tuntemattomaan. Miksei vaikka Meksikoon tacojen keskelle, mitä maisteltiin yhdessä rakkaan Ruben-veljen ja sen meksikolaisperheen kanssa, jotka saapu Ranskaan parin viikon lomille viime viikolla.

Meksikolaiset kaikki ketä oon tän vuoden aikana tavannut, on ihan mielettömän hauskoja! Ja niin oli tääkin ilta odottamisen arvonen. Rubenin perhe oli niin sydämellinen ja tacotkin siinä lenteli melkein ympäri seiniä. Onnellisuden näki myös Rubenin silmistä, mitkä vaan tuikki <3
Rubenin näkemisestä oli kerennyt muutenkin kuluun viikko koska sitä poikaa ei näy enää koulussa, ja yhtäkkiä perjantaina ennen tacoiltaa sain puhelun että tuupas viettää hypäriä Lavalin keskustaan viiden meksikolaisen kanssa. Rubenia tulee tän vuoden jälkeen ihan mieletön ikävä, siitä ja Katharinasta kun on jäänyt mulle saman kaupungin asukkaana kun veli ja sisko. 5. heinäkuuta ja lentokenttää kauhulla odotellessa siis...

Tänä viikonloppuna saatiin nauttia viikonlopusta pari päivää normaalia enemmän, koska viikonloppu alotettiin jo torstaina. Siitä päätettiinkin host-perheen kanssa suunnata Bretagneen Ile Tudy -nimiseen "melkein saareen", paikkakuntaan mitä ympäröi kolmesta kulmasta meri, mutta se ei kuitenkaan ole saari. Siellä odotteli host-perheen ystäväperhe, joiden luona saatiin viettää viikonloppu ja nauttia niin Bretagnen sateesta, kun kunnon helteestäkin.

Rakkausperhe <3

Viikonloppuna ei edes tehty mitään sen erikoisempaa, mutta ei sitä aina tarvikaan. Käveltiin rannalla toisena päivänä tuulessa, toisena päivänä auringossa, syötiin enemmän kuin hyvin ranskalaista ruokaa ja oltiin vaan, nautittiin yhteisestä ajasta. Tän perheen kanssa on vaan onnellisuus kohdallaan ja oon varma, että ens vuonna samaan kotiin tuleva meksikolaistyttö tulee nauttiin ajastaan ihan yhtä samalla tavalla. Host-äiti on luvannut että kotiin voi aina palata, ja niin mäkin oon perheelle kutsun antanut Suomeen. Toivottavasti se vielä jonakin päivänä toteutuu.

Nyt pitäis lopetella tää kirjottaminen, mutta ehkä mä vielä yhden postauksen väännän siitä Eurotourista huomispäivänä. Kiitos ja näkemiin, nyt on untenmaiden aika VIIMEISEEN kouluviikkoon valmistautuen! Buenas noches ja bonne nuit, hyvää yötä ja pian nähdään <3

Rakkaudella,

ranskalainen Jone

https://www.youtube.com/watch?v=CDYdzyhY0cg

Bonjour toutes et tous! Vihdoinkin sain aikaseks tulla kirjottaan jotain viime aikaisia tapahtumia, viime kerrasta kun on jo reippaasti yli kuukausi aikaa!! Tänään tuli viesti puhelimeen että 8 MOIS EN FRANCE, 8 kuukautta Ranskassa. En vaan edelleenkään pysty käsittään tätä ajanjuoksua varsinkaan näin kevätpuolella, aika karkaa ihan käsiin.

Joka tapauksessa, täällä kirjoittelee nyt siis TÄYSI-IKÄINEN naisenalku (hahhah), joka on erittäin iloinen keväästä, auringosta (jota tosin tällä hetkellä ei näy), viimeaikaisesta rennosta elämästä koulun suhteen, eletystä menevästä elämästä ja ennenkaikkee kolmannesta ja viimesestä host-perheestään. Yli kuukausi on päässyt jo hurahtaan tänkin kodin katon alla, mutta aikaa ei vaan voi käsittää. Vaikka host-perheitä ei pitäiskään vertailla toisiinsa, on mun pakko myöntää että tää kolmas perhe on ehdottomasti se mun kaikista omin perhe, ja täällä on vaan niin hyvä olla. Rakastan tän perheen asennetta ja tyyliä elää. Rakastan sitä, että aamulla ajetaan iskän ja siskon kanssa kouluun musat täysillä ja puhutaan horroksessa säästä, mutta illallisen jälkeen kaikki jää keittiöön iltamyöhälle vaan jutteleen ja nauraan. Millon tanssiin, millon laulaan. Täällä sorrun joka ilta hyviin jälkkäreihin vaikka aluks yritin syödä omenaa. Täällä koulu ei oo maailmantappi ja varsinkin hullu host-äiti muistaa pistää välillä ranttalikskin elämässä! Oon maailman onnellisin isosisko, ja kotiin on aina hyvä palata. Koululle olisin ollut valmis sanoon jo kuus kuukautta sitten hyvästit, mutta muuten mä odotan kauhulla heinäkuun 5. päivää ja aamulentoo kotiin Suomeen!!! Tää vuosi on yhtä tunnemyllyä, mutta tällä hetkellä kynnys lähteen on korkeella. En vaan halua, mutta tiedän että joskus se vaihtarielämäkin on päätettävä. Mutta onneks on aikaa vielä jäljellä, niinkun joka ilta voi vielä todeta.

Ekana lauantaina lomien loppumisen jälkeen päätettiin suunnata pienellä vaihtariporukalla Rennesiin, mikä oli mulle uus kaupunki. Päivä alko heti kaheksalta aamulla ja sisälsi kauppoja, kahviloita, juttelua ja juna-asemaa. Kuvassa kaks meksikopoikaa, Alicia Brasiliasta ja rakas kaksoissisko Joanna Puolasta <3

Tässä kuva synttäripäivästä maaliskuun lopulla. Idea tuli vähän puskan takaa, mutta päätettiin hypätä Lavalin trion kanssa junaan ja löytää jälleen uus kaupunki koettavaks, Le Mans. Monimuotonen porukka saatiin ex-temporella kasaan, vaikka kaikki porukasta ei ollutkaan entuudestaan edes niin tuttuja. Päivä oli vähän kylmä ja rauhallinen, mutta kyllä se ikimuistoseks jäi siltikin. Le Mans oli söpö vanha kaupunki, ja kylmän kourassa oli hyvä nauraa kahvilassa. Kuvassa Ruben ja Pio (Meksiko), Marie ja Jade (Ranska), Katharina (Itävalta) ja edessä Kierann (USA).

Kirsikkaakin kauniimpi perhe kotisohvalla.

Synttäripäivän illalla host-perhe odotti shamppanjan ja mansikkakakun kanssa kotona, ja ilta oli niin hupaisa! Skype-puhelua tuli ranskalaisilta isovanhemmiltakin, ja Rotaryn nuorisovaihtoasiamieskin tuli vaimonsa kanssa kippistään lasia yllätykseks. (En vaan pääse yli tästä ranskalaisesta shamppanjasta, mikä maksaa täällä suunnilleen saman verran kun limsa Suomessa ja on vaan niin hyvää). Ulkomaakamulit Ruben ja Mercedes (Meksiko) ja Katharina-sisko (Itävalta) jäi meille yöks, ja aamulla oli aika ampasta ylös ja Pariisiin!

Viime blogitekstissä lupailin kirjotella sillon vielä kaukana olleesta Pariisin viikonlopusta, niin sanotusta JRJ-päivistä, (Journées Rotariennes de la Jeunesse = Rotarynuorten päivät). Tänä vuonna meillä Ranskassa olleilla vaihtareilla kävi tuuri, koska joka vuosi tätä 500 vaihtarin kokoontumista ei saada kokoon, ja edelliskerrat on järjestetty usein muissa kaupungeissa kun Pariisissa. Kaks yötä niin suurella porukalla on pelkkää mahdottomuutta vaikka hostelleja olikin yhteensä neljä, ja aikaa olis kyllä voinut mielellään olla vielä triplasti lisääkin!

District 1650, yaahhhuu!!

Viikonloppu sisälsi siis 512 vaihtaria 32 eri maasta, jälleennäkemisiä kaikkien Barcelonan Bus Tripiltä saatujen uusien kuin vanhojen kaverien kanssa ja paaaljon uusia tuttavuuksia kahden täyden vuorokauden aikana. Se oli hullua ja olin vaan ihan sekasin koko sen viikonlopun ajan. Rakastan sitä että vaihtareille voi sanoo ihan mitä tahansa vaikkei tuntis koko ihmistä, halata voi vaikka kokoeroo olis pituudessa tai maiden välimatkassa tuhansia kilometriä, ja siellä kaikki vaan on yhtä perhettä. Maailma on iso mutta silti niin pieni. Kulttuurit on niin erilaisia, joskus melkein vastakohtia, mutta ihmiset on kuitenkin kaikki niin samanlaisia. Parasta on, että nyt voi matkustaa ja soittaa kaverille Ecuadoriin, Meksikoon tai Kolumbiaan, ja tän vuoden aikana maailmankuva on vaan laajennut niin paljon suuremmaks mitä se vielä kahdeksan kuukautta sitten olikaan.

Viva Finlandiaa!! Lauantai-iltana oli ohjelmassa tuhannen ihmisen gaala, jossa tuli vuorotellen kaikkien maiden kansallislaulut. Onneks oli ympärillä muut 10 suomalaista, mutta hurraa niille, jotka laulo tuhannen ihmisen edessä ypöyksin!!

une entrée = alkuruoka

un plat = pääruoka

un dessert = jälkiruoka

Kansallislaulujen jälkeen tiedossa oli joka districtin oma spektaakkeli, meillä Bretagnen merivaatteilla esitetty Rotarylaulu. Mä ja amerikkalainen Helen saatiin soittaa viulua kanadalaisen huilistin kanssa, ja muut laulo. Näin jälkeenpäin kyllä vähän harmittaa että puolet noista esityksistäkin meni niin sanotusti ohi ihan vaan sen loputtoman ihmismäärän ja juttelunmäärän takia, mutta minkäs tälle ihmisuteliaisuudelle mahtaa!

Unta tuli lauantai-sunnuntai -välisenä yönä ehkä reilu tunti, koska lauantai-ilta päätty vaihtaripippaloihin ja kellojenvaihtumiseen. Mun pää oli ihan ekstaasitilassa kaikessa ympärillä olevasta, ja en oikein vieläkään tajua että toi viikonloppu oikeesti meni jo. En oo ikinä kokenut samanlaista ihmismylläkkää, nähnyt niin komeita latinopoikia (hahaha), tai laulanut tuhannen ihmisen edessä Maammelaulua. Merci de cette expérience!

Sunnuntaina oli aika suunnata bussilla Versaillesin linnaan ja puutarhaan piknikille ja hyvästien keskelle. Kuvassa kaikki rakkaat ranskattaret, joiden jälleennäkeminen oli todellakin hyvä!! Parin suomitytön kanssa ollaan keretty tapaan Ranskankin puolella, mutta muiden kanssa välimatkat on niin pitkät, että yhteyttä voi pitää vaan facebookin kautta.

"Le monde est petit et on va le découvrir."

Tuntuu oudolta, että tuolla nähtyjä kavereita ei välttämättä joitakin nää enää koskaan ja joitain jo ens viikolla Euroopan Bus Tripillä tai muuten vaan vapaa-ajalla. Onneks oma Bretagnen District pysyy koossa vaikka mikä olis, ja jo seuraavana viikonloppuna Pariisista sai jälleen halata omia tuttua piiriä, 1650, Paimpolissa järjestetyssä Rotary-konferenssissa. Sinnekin lähdettiin viiden tunnin yöunilla viettään päivää laivalle ja Paimpolin kaupungin kierrokseen.

Viimenen kerta koko districtin kanssa on jo toukokuun viimeisenä viikonloppuna eli tätä menoo pian. Tätä districtiä tulee ikävä. Siitä on muodostunu kansainvälinen 28 nuoren perhe, jonka kanssa koko vuosi alotettiinkin. <3

Muutenkin nyt kun loppu alkaa häämöttää, uteliaisuus Ranskaan on herännyt niin, että mä en haluais mitään muuta kun vaan matkustaa. Haluaisin ottaa joka päivä junan ja lähtee arpalipulla Nizzaan, vaikka aina se ei ehkä oo mahdollista. Oon kuitenkin onnellinen, että oon saanut nähdä tän vuoden aikana niin paljon ja odotan kesälomaa ja koulusta vapautumista, että pääsee näkeen vielä lisää. Maailma on täynnä niin hienoja paikkoja, että mun uteliaisuudella ei oo rajoja. Tässä perheessä oon onnellisimmillani, ja meillä on suunnitelmia niin, että aika loppuu kesken. Host-äidin kanssa paiskasin jo kättä että ens vuonna lähdetään Meksikoon, mutta ehkä me hoidetaan tää Ranskan puoli eka kunnialla läpi. Tässä perheessä isovanhemmista lähtien kaikki on sydämellisiä, ja ymmärrän kyllä miks isoin sisko perheestä välillä potee koti-ikävää USA:ssa!

Katharinan synttäreitä oli vuorostaan aika lähtee juhlistaan Saint Maloon yhtenä keskiviikkoiltapäivänä suoraan koulusta.
Joyeux anniversaire ma puce, ma soeur autrichienne préferée = Onnellista syntymäpäivää rakas lemppari itävaltasisko <3
(Oikeesti St Malo oli tosi tosi tosi vanha ja kivinen kaupunki linnoineen, mutta en nyt lisää muita kun tän palmukuvan)

Ens kerralla lupaan päivittää blogia aikasemmin, ettei vaan tulis taas tälläsiä kilometripostauksia enää yhtään enempää!

Viimesenä nyt vielä kuitenkin mainitsen viimeset eletyt viis päivää, nimittäin omien vanhempien pääsiäislomalla tehdyn visiitin Ranskaan. Viime kerrasta olikin kerennyt vierähtään jo melkein kahdeksan kuukautta joten juteltavaa riitti, ja aikataulu täytty täysillä elämiseen! Pidennettyyn viikonloppuun mahtu kaikkien hostperheiden kanssa vietettyä yhteistä aikaa, paikallisen laulajan Joyce Jonathanin konserttia, 7 h autoruuhkaa Pariisin kautta Lavaliin (haha), visiittiä pikkukylissä ja erimuotoisissa linnoissa, kroisanttiaamupalaa ja nostalgiaa samassa ravintolassa, jossa söin Rotarien kanssa ensimmäisenä Ranskan viikonloppuna. En oo pitkään aikaan puhunut suutani niin puhtaaks kun tän omien parentsien visiitin aikana, oikeestaan puhuin aamusta iltaan suomeks ja ranskaks niin että host-iskäkin nauro miten mun happi vielä kulkee. Se on maailman parasta, että viime syyskuussa ajattelin etten ikinä tuu ymmärtään mitä nää ympärillä puhuvat ihmiset oikein selostaa, mutta nyt voi kävellä yksin Pariisin metroasemalla ja puhua junassa vieressä istuvalle papparaiselle tai lentokentän virkailijalle kaiken ranskaks. Mun mielestä kielet on avain avata uusia juttuja elämässä, ja kääntäjänä toimiminen tuntu hyvältä. Sillain kaikki mun neljä perhettä sai mahdollisuuden tutustua toisiinsa ja Rotarytkin tuli tutuks omille vanhemmille. Mikään ei oo ongelma jos siitä ei tee ongelmaa, ei edes kielimuuri. Sen voi aina sortaa, vaikka työtä se joskus tarvii!

à bientôt mes parents = nähdään pian parentsit 

Viimenen päivä ja visiitti Pierrefondin linnassa Pariisin lähellä Rotarymies Patrickin kanssa, joka kyllä ansaitsee erikoismaininnan. En tajua mistä tollasia ihmisiä tulee, mutta se vaan on ehkä maailman suurisydämisin Rotary ja valmis antaan mitä vaan muiden eteen. Ennen mun vanhempien visiittiä oltiin tavattu kolme kertaa elämän aikana, mutta me ollaan kun isä ja tyttö, soittaa voi skypellä tai puhelimella koska tahansa ja selittää mitä tahansa. Niin se tekee monen muunkin vaihtarilapsensa kanssa, oli sitten puhelu Thaimaasta tai Australiasta. En voi ikinä kiittää tota ihmistä tarpeeks ja tollasta persoonallisuutta ei voi kuvailla! Maailma on avoin ja papa francais on hyvä olla olemassa <3 Merci Patrick, à très bientôt, j'espére! = Kiitos Patrick, nähdään toivottavasti pian!

HUH, tulipa tällekin stoorille vihdoin loppupiste. Ehkä ens kerralla tiivistetympää tekstiä pienemmällä väliajalla. Nyt ylös ulos ja lenkille, ensi kertaan taas!! Hauskaa illanjatkoa itse kullekin ja melkeimpä KAHDEN kuukauden päästä tavataan! Je vous aime, à bientôt <3

Bisous, Johanna

de la vie qui passe

Heipsan! Kirjottaminen on taas viime päivinä jäänyt vähän pienemmälle ja ajankulkua ei voi estää; kevät etenee ja kesä lähestyy hurjaa vauhtia. En tiedä mistä alottaa, kun tässä lähiaikoina on maisemat vaihtunut vähän tiuhempaan tahtiin ja ikkunasta on katseltu niin lumi- kun palmumaisemia, mutta jos nyt lähtisin vaikka ensimmäisestä lomaviikosta liikkeelle.

Maisemat Alppitalon parvekkeelta, oli jäätävää nähdä lunta pitkästä aikaa!

Helmikuun viimesenä päivänä, lomien startattua, lähdettiin aamuneljältä ajeleen kohti Alppeja, jonne melkeimpä kaikki laskettelevat ranskalaiset suuntaa yleensä talvilomilla. Kakkosperheen host-iskä asu nuoruudessaan monta vuotta pikkusessa alppikylässä 'Habére-Poche' ja se tuntee niin rinteet kun paikallisetkin ihmiset hyvin, joten sinnepä suunnattiin tälläkin kertaa kohti tätä pikkusta söpöö kylää.

Viikon reissu koostu päivittäisestä laskettelusta ja ilmatkin meitä ihan suosi loppuviikon lämpimällä auringolla. Oli kyllä jäätävää nähdä lunta ensimmäistä kertaa tänä talvena ja avata aamulla verhot niin ettei muuta näkynyt kun lunta!! Ja huhhuh, sen taas tajusin, että talvi-ihmiseks en oo täälläkään muuttunut, päinvastoin...

les montagnes <3

Matka oli ihan kokemuksellinen senkin suhteen, että asuttiin host-perheen ystäväperheen kodissa, jossa asu vanhat isovanhemmat ja niiden aikuisikänen poika yläkerrassa. Lasketteluun liitty aina millon ketäkin tuttuja ja illalla illastettiin aina suurella porukalla, laskettelulookilla ja hyvän ruuan merkeissä. Rinteillä ei ollut yhtäkään turistia (yhen kujailevan suomivaihtarin lisäks tietty) ja muutenkin Habére-Poche oli enemmän sellanen pienempi mutta kotoisa laskettekeskus isojen ja täynnä turisteja olevan keskuksen sijaan!

Majottajaperheen poika Gille, ihan paras. Se oli kaikkien kaveri, heitti aina vitsiä, on osallistunut miljoona kertaa käsivammasena paralympialaisiin millon missäkin maassa ja harrastaa valokuvausta. Se asuu vieläkin vanhempiensa kanssa kotona ja pihassa niillä oli vuohi ja aasi, joiden kanssa se vaeltelee vuorilla kesällä. Oivoi Gille, niin sympaattisuuden huipentuma! :D

Ensimmäistä kertaa elämässäni näin vuorilta Sveitsin ja myös Euroopan korkeimman vuoren, melkein 5 km pitusen Mont Blancin! Huuuuuh

Reissu oli kokemusrikas, mutta malttamattomana lähdin toiseen reissuun Alppien jälkeen. Lauantaiaamuna aikasin starttas jälleen auto takaisin Länsi-Ranskaa päin, mutta mä jäin kyydistä jo aikasemmin pois, valmiina hullujen vaihtarien bussikyytiin! Tätä reissua olin odottanut kun kuuta nousevaa, ja sen oli kyllä arvonenkin!

En ala tässä nyt jokapäiväsesti kirjottaan päivän tapahtumia, mutta kyseessä oli siis viikon pitunen bussireissu 47 vaihtarin kesken Pariisista Barcelonaan ja takasin. Matkaan sisälty visiittiä linnasta ja kaupungista toiseen, paljon aurinkoo, haleja pusuja ja tanssia, kielikylpyä ja maailman parhaita hetkiä. Matkassa oli joitakin tuttuja omasta districtistä, mutta myös paljon uusia vaihtareita eri puolilta maailmaa, ihan mahtavaa porukkaa. Vaihtariporukalla on aina hullua, ja uusia ystäviä sai heti ekasta minuutista lähtien. Toi viikko oli rehellisesti sanottuna vaan ja ainoostaan mun paratiisi niin ihmisten kun maisemienkin suhteen, eikä sitä pysty sen enempää selittään. Se oli hauskin, herkin, ja paras viikko mun koko elämässä. Espanja on rakkauden maa, jossa kaikki oli onnellisia. <3

Noh, siitä oli taas helppo laskeutua maan pinnalle ja lähtee takaisin normaaliin elämään... Onneks tällä kertaa hyvästit ei ollut vaikeet, koska jälleennäkeminen tapahtuukin yhteisessä vaihtarien viikonlopussa Pariisissa parin viikon sisään! Mutta siitä on aika kirjottaa myöhemmin.

Aina niin terveellinen lomaelämä oli hyvä lopettaa suureen kroisanttiaamupalaan ja yllätyspitsaan viimesen illan kunniaks.
Vive la vie ja vaihtarielämä, kiitos kakkosperhe kaikesta eletystä!

Matkasta onnellisena mutta väsyneenä oli aika alkaa pakata laukkuja muuttoo varten. Lomien viimesenä sunnuntaina hermostuneena hypättiin muuttokuorman kanssa autoon, ja ulkona paisto samanlailla aurinko kun mun ekankin perheenvaihdon aikana. Host-äiti siinä heittikin, että ootkos Johanna nyt valmis alottaan viimesen kolmasosan sun vaihtovuodesta, ja sitä mä en vieläkään oikein osaa sisältää. Toisinaan tuntuu, ettei aika liiku mihinkään, mutta kokonaisuutena kun katsoo, niin aika hurahtaa nopeesti, ehkä vähän liiankin nopeesti. Ei siihen osaa suhtautua!

Joka tapauksessa, perheenvaihto suju hyvin ja täällä mä nyt kirjottelen, Lavalin viereisessä lähikylässä Entramissa. Perheet on niin erilaisia ja niinkun aikasemminkin oon sanonut, se on rikkautta nähdä eri perheiden elämää ja tavata erilaisia elämäntyylejä. Kakkosperheen kanssa oli paljon ikimuistosia hetkiä, mutta siellä olin enemmän vaihtari kun perheenjäsen ja toisinaan, varsinkin Alppilomalla tuntu, että nyt olis jo aika saada vaihtaa. Loppu perheen kanssa oli kuitenkin hyvä, ja viimeset päivät oli niin spesiaalit. Launtaina mentiin kaikki yhessä leffaan komediaelokuvaan, syötiin mahat täyteen italialaisessa ravintolassa ja tehtiin muutenkin kaikkee yhessä. Sunnuntaina söin ehkä maailman eksoottisimman ranskalaisen aterian mitä en halua ehkä tässä blogissakaan mainita, mutta se oli hauska sunnuntailounas ja lopetus kakkosperheelle. Le temps passe, aika kulkee, mutta vielä ei oo aika sanoo au revoir kenellekään! Merci les Marquis, teitä en tuu unohtaan!

Tättärää, viimenen sunnuntaiateria kakkosperheessä ja lautasella totaalisesti paistamatonta, RAAKAA jauhelihaa!!
Haha, oikeesti Ranskan keittiö on vaan suuri mysteeri, koska toikin menu oli oikeesti hyvää, mutta Suomessa se ei olis ikimaailmassa mahdollista! Lihaan sekotettiin suolakurkkua, sipulia sun muuta ja voilà, ranskikset  viereen ja menoks. Hassua sakkia nää ranskalaiset, mutta minkäs sille teet.

 Pieni jännitys mahanpohjalla kouri taas ennen kolmatta perheenvaihtoo, mutta turhasta sekin aiheutu! Täällä mulla on kolme ihanaa siskoo, joista vanhin seikkailee vaihtarina Yhdysvalloissa. Vanhemmat on ihan hurmaavat ja täällä elämä vaan on niin erilaista, mihin oon omassa perheessä tai muissakaan tottunut. Kaikki otti ilosylin ja ystävällisesti vastaan ja illat käytetään jutteluun ja naureskeluun niin, ettei nukkumaan meinaa keretä! Täältä ei lähde yhtäkään bussia keskustaan päin, mutta vanhemmat on aina valmiita heittään ja joustaan omista aikatauluistaankin. Ystävällisyys on muutenkin ihan multihuipentumaa. Illallisella soi aina lempparimusat ja takapihalla on kaks palmua, mikä on ihan mun rakkautta! Hahha, ei siis syytä valittamiseen. Kaikki on hyvin kolmannessakin kodissa ja oon varma, että tähän perheeseen on hyvä jättää Ranskan viimeset kuukaudet.

Siskot ja illan musisointihetket :D On niin hauskaa olla isosisko, tää on niin uutta mulle!

viimeinen pari vanhempia <3

Kaikenkaikkiaan elämä siis rullaa ja täysi-ikäisyyskin on viikkoa vaille valmis, mutta lycée-motivaatio näyttää kyllä kovasti punasta! Noh, c'est la vie, niinkun aina. Toivottavasti kaikki on hyvin siellä kotomaassakin ja elämä loistaa. Pian nähdään, bisous <3